"Kirkko sydämessä. Uskonnon muokkautuminen ja individuaatio
 inkerinsuomalaisten elämänvaiheissa 1900 luvulla"
 Yliopistopaino Helsinki 2010

 Hilma (HHe). Vuonna 1936 Pohjois - Inkerin aluetta ryhdyttiin
 tyhjentämään suomalaisesta väestöstä eli siirtämään sitä kauas eri
 puolille Venäjää. Muutamia kyliä oli jäänyt paikoilleen, kun työ
 keskeytyi sodan alkaessa 1939. Lempaalassa jäi tyhjentämättä Kuivasin
 ja Oinaalan kylät aina syksyyn 1941 asti, jolloin käynnistyi uusi
 väestön evakuointi sodan jaloista.

 Oinaala on ollut Hilman (s.1913) kotikylä. Hyvään elämään siellä
 kuului oma talo ja omat maat. Ovia ei tarvinnut lukita, lähdettiinpä
 mihin tahansa. Talosta poistuttua oveen vain laitettiin pieni pönkkä,
 josta ulkopuolinen saattoi todeta, ettei ketään ollut kotona. Hilman
 isä Simo oli kylänvanhin. Perheeseen kuului kaikkiaan yhdeksän lasta.
 Vanhimmat neljä tyttöä, Amalia, Lyyti, Hilma ja Anni kokivat äidin
 menetyksen. Nuorin Anni oli vasta kaksivuotias, kun tyttöjen äiti
 kuoli. Nelivuotias Hilma ei ollut millään tahtonut ymmärtää sitä.
 Aittarakennuksessa oli kesäisin yöpymistä varten huone ja rakennuksen
 toinen puoli oli elonkorjuun aikana käytössä. Hilma oli huomannut,
 että tädit olivat menneet sinne tsajua juomaan. Mutta miksi äiti oli
 viety sinne nukkumaan, hän ihmetteli. Hilma oli mennyt herättelemään
 äitiä teelle toisten kanssa. Isoäiti huomasi, että ovi oli auki, ja
 haki hänet pois. Yksi tädeistä olisi ottanut pienimmän Anni - siskon
 omakseen, mutta isä ei suostunut. Kaikki neljä sisarusta jäivät kotiin
 isän ja isoäidin hoitoon.

 Isoäiti on ollut määrätietoinen kasvattaja. Ruokapöydässä ei saanut
 istua kyynärpäät pöydällä. Aterialle asetuttua ruoka siunattiin kädet
 ristissä ja pöydästä noustessa kiitettiin Jumalaa. Aterialla istuttiin
 hiljaa jalat paikoillaan. Isoäidin ohjeet liittyivät myös kodin
 ulkopuoliseen elämään ja tapahtumiin. Kaikkea kuulemaansa ei pitänyt
 tuoda kotiin, erityisesti ei mitään toisia huonoon valoon saattavia
 asioita. Samoin jos kotona oli sattunut jotain ikävää, se pidettiin
 omana tietona. Vitsaa tuli, jos siihen antoi aihetta huonolla
 käytöksellä.

 Äidin paikka perheessä tuli täytettyä, kun isä solmi uuden avioliiton.
 Tytöt saivat hyvän, vasta 20 - vuotiaan äitipuolen. Tytöt saivat myös
 uusia tehtäviä, kun perheen lapsiluku alkoi kasvaa. Työtä riitti
 varttuneemmille pienempien hoitamisessa. Neljä poikaa ja yksi tyttö
 kasvoivat rakastavassa hoidossa, vaikka kolhoosin aikaan huonolla
 ravinnolla, puol nälällä. Koulunkäyntiin ei suuressa
 perheessä liiemmin panostettu. Varsinkin isoäiti korosti usein, että
 tytöt käykööt koulua sen verran, mitä luku - ja kirjoitustaidon
 hankkiminen vaatii. Hilmalle kertyi neljä kouluvuotta. Opetus oli
 suomenkielistä, vasta viimeisenä vuonna opetettiin venäjänkielen
 aakkoset.


 Lempaalan kirkko oli kauniilla paikalla järviseudulla. Talvisaikaan
 sinne kuljettiin jäätä pitkin. Siellä Hilma kävi pyhäkoulua, mutta ei
 enää rippikoulua, koska kirkko hävitettiin. Lempaalan pappi Aatami
 Kuortti muistetaan hyvin. Hänen vaaralliset pakomatkansa vaiheet Hilma
 osaa kertoa Kuortin kirjan lukemisen perusteella. Kuortti oli
 viimeinen pappi Lempaalassa. Rippikoulun Hilma kävi Toksovan kirkossa.
 Vaikka koulu oli vain viikon mittainen, rakkaat muistot sieltä on
 jäänyt. Kotona äiti oli ihmetellyt Hilman laulettua rippikoulussa
 oppimansa virren:


 Kiitos sul kasteesta autuutta vastaan,
 kiitos kun lapsekses myös otit mun.
 Estä nyt lapsesi lankeamasta,
 että se aina ja ain olis sun.
 Ois omas täällä ja ois omas tuolla,
 ylhäällä maass ikikirkkauden,
 Lapsenas elää ja lapsenas kuolla,
 suo tähän voimaa oi armollinen.
 Oi rakas Jeesus, sun kuolemas tähden
 päätä sä kasteessa alkamas työs,
 että sun johdossas matkahan lähden,
 päätän sun johdossas matkani myös.

 Hilman ja perheen muiden tyttärien välit nuoren äitipuolen kanssa
 pysyivät sopuisina. Vaikka äidillä riitti työtä ja huolta perheestä,
 häneltä oli riittänyt myös aikaa kuunnella, jos jokin asia mieltä
 painoi. Omien lasten lisäksi Heistosilla kasvoi aikuiseksi äiditön ja
 isätön Jussi - poika.

 Kolhoositalouteen siirtyminen ja miespuolisen väestön vangitsemiset
 tekivät elämästä pelottavan vaikeaa. Kun Jussi oli suorittanut
 sotapalveluksen, hän toimi armeijasta päästyään eräänlaisena
 järjestysmiehenä. Hän välitti kotiin tietoa asioiden kulusta ja
 vaikutti siihen, että Simo - isä suuren perheen huoltajana sai jäädä
 kotiin. Suurista veroista oli selvittävä. Aluksi saatiin pitää vain
 yhtä lehmää. Perheessä tehtiin sellainen näennäisero, joka mahdollisti
 toisen lehmän pitämisen. Kun Hilma oli mennyt vaimoksi naapurin
 pojalle, saatiin kolmas lehmä. Lapset saivat edes maitoa. Maan laita
 oli yhtä heikosti. Sitä jäi kymmenesosa hehtaaria omaan käyttöön.
 Pienin mittayksikkö oli sotka eli 10x10 metriä. Sotka mitattiin
 kymmenen askeleen yksikkönä eteen ja sivulle.

 Tyttäristä vanhin Amalia työskenteli lypsäjänä kolhoosissa, Lyyti kävi
 sekatöissä pellolla, Hilma pyöri karjan ympärillä nuoria lehmiä
 hoitamassa. Kun rajakyliä oli tyhjennetty, oli paljon taloja jäänyt
 tyhjilleen. Sinne komennettiin yksinäisiä, perheettömiä nuoria heinää
 ja viljaa korjaamaan. Hilma oli jo perheellinen, hänen ei tarvinnut
 lähteä, mutta vanhempi Lyyti - sisko ei ollut naimisissa.

 Hilma oli avioitunut Oinaalassa naapurin pojan, Vanjan kanssa. Vanja
 joutui sotaan 1939. Hänen äitinsä kuoli sodan aikana ja Hilman piti
 hoitaa hautaus. Toinen suru kohtasi nuorta perhettä, kun runsaan
 vuoden ikäinen tyttö sairastui ja kuoli. Vanja oli saanut tietää, että
 Hilma oli tytön kanssa Leningradissa sairaalassa. Hän ehti sinne
 tuntia ennen tyttärensä kuolemaa. Suru oli syvää, mutta kaikista
 vaikeuksista oli vain päästävä läpi.

 Vanja kuului ortodoksiseen kirkkoon, mutta ei osannut venäjää enempää
 kuin Hilmakaan. Kun luterilainen kirkko oli suljettu, molemmat kävivät
 Vennään kirkossa. Anni - siskolle oli sattunut pieni virhe, kun hän
 oli tehnyt ristinmerkin sormikkaat kädessä. Munkki oli huomauttanut,
 että sormikkaat pois.

 Vanha Suomen raja oli ollut niin lähellä kotia, että sodan
 valmisteluja saatettiin seurata. Hilma oli juuri tullut lypsyltä, kun
 kuului uhkaavia ääniä. Hän pelästyi ja kaatui maitoineen päivineen.
 Tuvassa Vanjan äiti valitteli sodan alkamista. Molemmat kauhistelivat,
 jos sota vaikka kestää monta vuotta. Mihin olisi lähdettävä? Hilman
 isä asui melko lähellä. Hilma päätti lähteä kysymään, mitä pitäisi
 tehdä. Isä oli sitä mieltä, että kannattaa vähän aikaa odotella ja
 tarkkailla, mihin päin sota liikkuu. Näytti siltä, että rintama eteni
 Suomen puolelle. Jos se lähtisi tulemaan taaksepäin, talon kupeessa on
 kuoppia, mihin voi suojautua. Vähitellen kiire meni ohi. Tästä sodasta
 Vanja pääsi kotiin, mutta ei heti rauhan tultua, koska uusia rajoja
 oli pitänyt jäädä tekemään.

 Nuoren perheen elämä saattoi taas jatkua. Hengellinen toiminta näytti
 kirkon purkamisen ja sodan jälkeen hävinneen. Omassa lähipiirissä
 uskoa ylläpidettiin: luettiin kristillisiä kirjoja ja laulettiin.
 Hilman äidillä oli hyvä laulunääni ja yksi tytöistä osasi soittaa ja
 säestää.

 Uuden sodan uhka oli olemassa, mutta tietoja siitä saatiin niukasti.
 Radiota ei ollut. Tässä levottomassa ilmapiirissä Hilmalle ja Vanjalle
 syntyi poika. Vanja oli yrittänyt rauhoitella, ettei mitään sotaa ole
 tulossa. Mutta kaupassa ostosmatkallaan hän oli kuullut, että sota on
 taas alkanut ja saksalaiset ovat tulossa. Kymmenen päivää Vanja sai
 vielä olla kotona pikkupoikansa kanssa, sitten tuli lähtö rintamalle.
 Sieltä hän ei enää palannut.

 Sota alkoi kesäkuussa 1941. Syyskuun 5. päivänä siviiliväestön oli
 lähdettävä kotoa Lempaalasta pakomatkalle. Hilman mielestä sen jälkeen
 on tuntunut siltä, kuin oltaisiin oltu matkalla kaiken aikaa.
 Junamatka oli pitkä ja vaivalloinen. Välillä oli pysähdyttävä
 odottamaan, että rata oli tyhjä. Joillakin pysähdyspaikoilla
 matkalaisille tuotiin syömistä. Muutamat naiset olivat lähteneet
 katsomaan kauempaa, mitä ruokaa oli saatavissa. Kaksi kertaa kävi
 niin, että sillä välin juna olikin lähtenyt. Muistamalla vaunun
 numeron he olivat kuitenkin löytäneet oikean junan, vaikka aikaa
 siihen kuluikin.

 Kaikkiaan kolme viikkoa kesti matka Udmurtiaan. Pakolaisia oltiin
 hevosilla vastassa. Työtä sai valita kolhooseista tai turvesuolta. Isä
 oli sitä mieltä, että mennään kolhoosiin. Isä, äiti ja pojat joutuivat
 eri kolhoosiin kuin Hilma ja muut tytöt. Tytöt hätääntyivät, kunnes
 näkivät äidin ja Viljam - veikon kävelevän jossain kauempana ja muu
 perhekin löytyi. Tilanne oli kuitenkin hankala. Hilman ikätoveri Alina
 oli päässyt kirjanpitäjäksi Bojevik - kolhoosiin Valoshkin piirissä
 Udmurtiassa. Alina toimi niin, että koko perhe sai siirtyä tähän
 parempaan kolhoosiin. Neljä vuotta kului ahkerassa työnteossa.

 Hilman mielestä Jumalan johdatus on näkynyt pakolaisuuden vaikeissa
 vaiheissa. Evakkomatkan alussa kotoa lähdettyä, kun oli päästy Syvärin
 rannalle Koposen kylään ja selvitty saksalaisten pommituksista,
 hiljainen kiitos oli lähtenyt, että koko yön matka oli onnellisesti
 takanapäin. Kun oli Jumalaan turvattu, päästiin jatkamaan eteenpäin.

 Ilman kirkkojakin suomalaiset omassa keskuudessaan muistelivat Jumalan
 sanaa. Virsikirja oli mukana. Äiti osasi paljon virsiä. Isä lauloi ja
 muu perhe oppi siinä samalla. Ennen kotona oli ollut tapana, että
 papit antoivat läksyjä ja kävivät kuulustelemassa, miten tehtävät oli
 opittu. Katekismus oli oppikirja, joka piti osata ulkoa alusta
 huoneentauluun asti. Isoäiti oli pitänyt huolen oppimista
 edesauttavasta kodin ilmapiiristä. Koulua käyneet vanhemmat lapset
 opettivat kotona nuorempia lukemaan. Opettaja Anni Tiihonen olikin
 kehunut, että Heistos - Hilma ja Heistos - Anni ovat parhaimpia
 oppilaita, kun osaavat lukea jo kouluun tullessaan. Kotona oli
 opetettu ja papitkin kävivät opettamassa. Se oli kivaa elämää.

 Kolhoosia ei haluaisi muistella. Kymmenen vuotta tehtiin työtä, mutta
 kertaakaan ei palkkaa maksettu. Talvella pyydettiin kolhoosin
 puheenjohtajalta lupa, että päästiin lumitöihin lähellä kulkevia
 junaraiteita puhdistamaan. Vähän palkkaa tuli, että sai ostaa
 vaatetta.

 Udmurtiassa kului neljä vuotta. Kun sota oli loppunut 1945, perhe
 päätti palata takaisin kotikylään. Omalle pysäkille asti päästiin.
 Kaikki oli hajotettu, eivätkä suomalaiset kelvanneet töihin, vaikka
 töitä olisi riittänyt. Passia ei annettu, vaan suomalaisille
 osoitettiin tietä takaisin Siperiaan. Vastaanotto oli ikävä, mutta
 vielä ikävämpää oli todeta, ettei ollut varoja minkäänlaiseen
 matkustamiseen. Kymmenen päivää oli kulunut sinne tänne harhailtaessa,
 kun lähtö tuli. Suminov sovhoosiin otettiin työväkeä vapautettujen
 sotavankien tilalle. Puolitoista vuotta siellä tehtiin ahkerasti
 töitä. Mutta passiviranomainen veti taas ristin papereihin. Edessä oli
 tilanne, miten matkustaa Siperiaan, kun rahaa ei ole. Kyllä Jumala
 johonkin johdattaa, oli ainoa ajatus.

 Eestissä oli töitä tarjolla. Koko joukko lähti sinne paitsi Hilma,
 joka sai jäädä sillä perusteella, että oli puna - armeijalaisen
 perhettä ja mies oli kaatunut sodassa. Hilman oli tarkoitus lähteä
 sitten, kun oli selvää, mihin pääsisi asettumaan. Melko pian hän alkoi
 ikävöidä omaa joukkoaan. Kun Hilma oli saanut osoitteen, mihin omaiset
 olivat Virossa sijoittuneet, hän lähti kahden lapsensa kanssa
 matkalle. Asemalla piti jonottaa lippua. Viimeisenä Hilma sen sai,
 mutta päivä oli jo illassa eikä asemalla saanut yöpyä. Hän meni itku
 silmässä kysymään neuvoa punahattuisilta. Tylysti hänet ohjattiin
 ulos. Viola - tyttärelle oli kuume nousemassa. Hilma järjesti
 matkatavarat penkin alle ja peitteli tytön nukkumaan. Itse hän lähti
 ulos pieni poikansa sylissään. Kului kolme vuorokautta, ennen kuin
 Hilma lapsineen oli taas omiensa luona.

 Yhdeksän perhettä asui suuren talon yläkerrassa. Yksi keittiö oli,
 missä vuorotellen ateriat valmistettiin. Metsätöissä käyden saatiin
 kohtuullinen toimeentulo. Yhdeksän kuukautta oli kulunut, kun
 viranomaisilta tuli häätökäsky. Noutajat tulivat, vaikka vielä ei oltu
 ehditty tekemään uutta muuttosuunnitelmaa. Ilman kysymyksiä, mihin
 haluttiin mennä, suunta oli Pskovin oblastiin. Metsätöitä tehtiin ja
 parakeissa asuttiin. Näin kului kymmenen vuotta. Pskov (Pihkova) oli
 lähes suomalainen kaupunki. Metsätöissä pääsi lähelle kaunista
 luontoa, marjat ja sienet oli lähellä. Oikein sinne asetuttiin
 elämään. Suomalaiset nuoret tanssivat ja rakensivat liekkuja. Niin
 olivat iloisia ne nuoret. Ei Hilma itsekään vanha ollut, mutta monet
 raskaat kokemukset läpikäynyt.

 Vuoden 1953 jälkeen alettiin pohtia elinolojen parantamista ja muualle
 siirtymistä, koska siihen tuli mahdollisuus. Hilma halusi pois
 metsätöistä varsinkin, kun lasten tulevaisuutta piti suunnitella.
 Vuonna 1956 hän muutti Volosovaan. Viola - tytär oli päässyt
 Arkangeliin opiskelemaan. Pojan koulunkäynti sujui hyvin. Armeijasta
 päästyään hän teki työtä kuorma - auton kuljettajana. Oman talon
 hankkiminen tuli ajankohtaiseksi. Hilman elämä yhdessä lasten kanssa
 vakiintui kotimaalla, vaikka ei entisellä kotiseudulla. Ensin
 ostettiin mökki, myöhemmin poika rakensi oman talon. Sauna ja puutarha
 lisäsivät omavaraisuutta. Hilmalla oli rauhallinen olo.

 1970 - luvulla elämään tuli taas tummia sävyjä. Varpu - äiti nukkui
 pois vuonna 1972. Hän oli ollut leskenä lähes kymmenen vuotta.
 Seuraavana vuonna Hilman poika menehtyi auto - onnettomuudessa. Hän
 oli kuollessaan vasta 32 - vuotias. Siitä lähtien Hilma on tehnyt
 surutyötä niin, että muistikin on heikentynyt surressa. Pitihän
 siitäkin selvitä. Mutta vieläkin pojan kuvia katsellessa ja hänen
 puheitaan muistellessa ei kyyneleet siel kestä. Hyvä poika Hilmalla
 oli ollut, raitis ja hyväkäytöksinen. Paljon äiti oli nähnyt vaivaa
 sotavuosina, että sai lapsensa pysymään terveinä. Vaikka suomen kieli
 oli kielletty, Hilma opetti lapsensa puhumaan suomea. Hänelle
 itselleen on jäänyt pysyvä pelon tunne niiltä ajoilta. Tytär ei
 pelännyt. Hän on kaksikielinen, mutta esiintyi, ikään kuin osaisi
 tarvittaessa suomeakin. Myöhemmin hän on toiminut tulkkina.

 Vuonna 1993 Hilma muutti pysyvästi Imatralle Suomeen. Hänen Viola
 tyttärensä oli tullut jo aikaisemmin, mutta Hilma oli vielä jäänyt
 Volosovaan reumaa sairastaneen Lyyti - sisarensa luokse. Hän ei
 halunnut jättää sairasta sisartaan. Kun tyttärentyttären perhe asettui
 Imatralle, Hilma vieraili heidän luonaan, teki puutarhatöitä ja
 istutti perunat. Sitten oli taas palattava Volosovaan.

 Mutta alkoi näyttää selvältä, ettei kaksi vanhusta pystyisi elämään
 olosuhteissa, jotka vaativat puilla lämmittämistä, veden kantamista
 sisälle ja muista talousaskareista selviämistä. Hilma muutti Imatralle
 ja Lyytille palkattiin hoitaja muutaman kuukauden ajaksi. Myöhemmin
 Lyytikin tuli Imatralle ja sisarukset olivat taas yhdessä. Kumpikaan
 ei ikävöi entisiä oloja. Ainoastaan veli jäi sinne. Hilma asui lähellä
 Kupanitsaa.

 Kupanitsan kirkon jälleenrakentaminen saa Hilmalta ihastuneen
 tunnustuksen ja seurakunnan diakoniatyö kiitosta. Hän oli vointinsa
 mukaan vieraillut kirkon tilaisuuksissa. Lyytin Suomeen muutossa
 seurakunta oli antanut arvokasta apua.

 Inkeriläisyys on Hilmalle, mitä passissa lukee: hän on suomalainen.
 Isän ja äidin passitkin hän on säilyttänyt ja tuonut mukanaan Suomeen.
 Valokuvia katsellessa tulee mieleen, mitä kaikkea on saatu kestää.
 Kuljettiin vain paikasta paikkaan. Nyt on levon aika. Lyyti - sisko
 hyräilee tyynesti virren sanoja: Siel on kirkas lasimeri, pyhä veri
 kiitosvirtenämme on. Siellä aina Jumalalle, Karitsalle, ylistys soi
 loputon.

 Sinikka Haapaniemi

 Kirkko sydämessä. Uskonnon muokkautuminen ja individuaatio
 inkerinsuomalaisten elämänvaiheissa 1900luvulla

 Esitetään Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan suostumuksella
 julkisesti tarkistettavaksi auditoriumissa XIV lauantaina 13.
 marraskuuta 2010 klo 10.

 ISBN 978-952-92-8034-6 (nid.) ISBN 978-952-10-6609-2 (PDF)

 Yliopistopaino Helsinki 2010