Lapsenlapsenlapsia kasvattamassa Suomessa.

Saapuessaan Suomeen äitini joutuikin, niin kuin halusi  auttamaan kasvattamaan nyt jo edesmenneen tyttäreni lapsia ja osasi nauttia siitä "yhteisöstä", jossa vielä kolmen pienen lapsen lisäksi oli äitini Lyyti-sisko täysin petisängyyssä oleva reumapotilas.

Tyttäreni puolisonsa kanssa olivat ryhtyneet yrittäjiksi ja se vaati ponnistelua, joten äitini apu olikin hyvin tärkeä. Itse asuin silloin pääkaupunkiseudulla ja pidin huolta tyttäreni ensimmäisestä avioliitosta autistisesta kehitysvammaisesta pojasta, jonka edunvalvoja olin.

Lapset varttuivat ja äitini muutti tyttäreni perheestä paikkakunnan palvelukeskuksean, jossa asuu nytkin.

Äitini pitkän elämän ja selviämisen salaisuuteena on varmaan suuren perheen rakastavassa ja yhteisöllisessä ilmapiirissä kasvamista.

Erityisen lämmöllä äitini muistelee omaa isäänsä.

-Ei niin hyvää isää ollut kenelläkään, kuin meillä. Muistan, että hän oli aina hyvällä tuuleella ja häntä tottelitkin sitten paremmin. Hän nosti "häirikköä" polvillensa istumaan ja jutteli asiasta rauhallisesti ja se meni helpommin perille kuin äkäisesti huutaminen.

- Isä opetti meille Isä meidän-rukouksen, joka on kulkenut mukana koko elämäni. Isä rakasti meitä jokaista kymmenlapsisessa perheessä.

- Muistan, että evakkomatkoilla me äidit jaoimme ruuan, hoidimme lapset ja teimme yhdessä työtä metsässä puunkaadossa ja usein kesäisiin lapsetkin olivat mukana. Hengellinen virsikirja oli myös aina mukanamme.

Minä itsekin muistan ne metsätyöt. Lapsille ei ollut varmaan järjestetty mitään hoitoa, joten äidit veivät meidät mukaan ja me saimme siellä juotavaksi koivumahlaa..kerättiin siinä paikan päällä metsästä marjoja "ateriaksi" itsellemme ja äideillekin, siinä ajassa kun he kaatoivat puita... Sitten hirskuormien päällä metsäteitä "matkustimme" illansuussa kotiin..

Suomessa Hilma-Maria Heistonen on oppinut toisenlaista kulttuuria laitoselämässä : pitää olla nöyrä ja selvitä yksin, ei saa olla vaivaksi eikä saisi pyytää apua.

Hän ponnistelee palvelikeskuksessa selviytyäkseen omatoimisesti, ettei olisi vaivaksi muille.

Vanhanakin hän halua säilyttää ihmisarvonsa, ylpeytensä ja oman kultturinsa arvostuksen.

Hänellä on tärkeää arvokkuuden ja kauniin käytöksen säilyttäminen, jota hän toivoisi hoitohekilökunnalta.

Suomessa Babulja ( mummi) Heistonen kaipailee nyt lapsuuden kotia, tuttuutta ja perheen turvaa ja kokee olevansa palvelukeskuksessa vieras.

Täälläkin hänen sitkeytensä näkyy selätettyään kaksi kertaa saattohoidon.

Babuljan silmät säikkyvät tyttären ja tyttärentyttären lasten vieraillessa, silloin hän saa olla omiensa ympäröimä. Omat ihmiset tuntevat hänen elämänhistoriansa. Maahanmuuttaja -vanhukset ovat kovin yksin vieraan kultturin vanhuspalveluissa.

Kerran Inkeriläsipappi Arvo Survo sanoo sytyttäessään joulukynttilää Inkerin äideille :

- Kovia kokeneen inkeriläisvanhuksen silmistä välittyy kiitollisuus ja vähään tyytymisen lahja. Inkerin äitien silmistä olen oppinut elämässäni eniten. Niissä silmissä elämä on totta".

Näin päätän täällä kertaa nämä lyhyet tarinat rakkaasta äidistäni. Äideistä Parhain hän on!

Kirjottamani teksti oli osittain Viikko-Imatralainen - lehdessä Jouluaattona 2008.