Hilma-Marian tarina, Osa 2

Kolhoosi vei lehmät:

-Sitten tuli kamala kollektivisoinnin aika. Lehmät ja muut kotieläimet, jopa kanat piti luovuttaa kolhoosiin ja perheelle jätettiin yksi lehmä. Alkoi köyhyys.., mutta jotenkin muistaakseni uskottiin, että elämä paranee pian. Me vanhemmat tytöt aloitimme työuraansa kolhoosissa.

Äitini ei muista saivatko he mitään palkkaa, mutta -elämä jatkui ja oli siinä iloisiakin hetkiä.

-Muistan kuinka ihmettelimme nähdessämme ensimmäisen traktorin kolhoosin pellolla ja ensimmäisen sähkölamppuvalon, joka tuli vedettyä rautalankoja pitkin ja se antoi valoa ensimmäisenä "punanurkkaan".

Sillä nimellä kutsuttiin kokoontumispaikkaa, jonne kolhoosin väkeä kutsuttiin kokouksiin ja nuorisotansseihin.. Ensimmäinen lautasmuotoinen radio ja gramofoni saatiin nekin Punanurkkaan.

Mustatakkisia miehiä :

-Silloin myös usein alkoi näkyä mustanahkatakkisia vakavia miehiä pistooli kupeessa, joita kaikki arastelivat.

-Pian tulikin sellainen aika, että musta suljettu kuorma-auto "tshornyi vooron" kiersi kyliä ja saapui eräänä päivänä Oinaalaan ja lähes kaikki kylän miehet, jopa 17-vuotiaat pojat vietiin mitään kertomatta. He eivät koskaan palanneet takaisiin.
-Vangittiin jopa keskellä iltateetä, niin kuin minun rist-isäni (kummi). Isämme säilyi, koska aikuiseksi kasvannut ottopoika onnistui pitämään siitä huolta.

- Muistan selvästi Talvisodan. Oli kylmää ja kurjuutta. Siitä selvisimme.

- Alkoi se pitkäsota (toinen maailman sota) vuonna 1941. Tuli äkkilähtö evakkoon. Kaikki piti jättää, paitsi lapset ja virsikirja kainalossa. Lokakuussa 1941 proomuilla pommituksen alla vesistön yli rantaan, sieltä härkävaunuissa Uralia kohti Udmurttiaan. Matka kesti kuukauden. Udmurtit olivat hyvää kansaa, ottivat vieraat vastaan ja auttoivat hädässä olevia. Nälkä seurasi siitä hetkestä kun tuli käsky lähtöön. Udmurtiassakin leipä oli kortilla ja sitä sai 400 grammaa/perhenkilö päivä-annos aikuisille.

Evakkomatkaansa äitini teki minun ja kolmen kuukauden ikäisen veljeni kanssa. Hänen puoliso jäi puolustamaan Leningradia ja joutui piiritykseen, jossa menehtyikin.

- Sodan päättyessä palattiin kotikunnille, muttei ollut enää mitään jäljellä Oinaalan kylästä. Sitten viranomaisten käskystä lähdettiin Viroon ja Venäjää kiertämään taas härkävaunuissa tai avoimissa kuorma-autoissa tavaroineen.

Inkeriläisiä naisia lapsineen siirreltin paikasta toiseen  metsätöihin.

-Mutta se oli jo sodanjälkeinen aika ja elämä tuntui olevan parantumaan päin, vaikeuksista huolimatta. Joskus jouduimme asumaan maakuopissa ja kiireellisesti rakennetuissa parakeissa, jossa "lämmitys-aine" lautojen välissä oli sahajauho.

-Tuli uusi aika ja aloin minäkin haaveilla Suomesta, ja muutinkin muistaakseni vuonna 1993 tyttären perässä tyttärentyttären perheeseen lapselapsenlapsia kasvattamaan.
Comments